13 vuoden särky jäi taakse

Kun turkulainen Lea T. alkoi tuntea vaikeita kipuja nilkoissa, polvissa, ranteissa ja olkapäissä, elettiin vuotta 1985. Ei silloin vielä tiedetty fibromyalgiasta.

– Kävin fysikaalisissa hoidoissa ja söin lääkkeitä, mutta mistään ei oikein ollut apua, Lea muistelee. Yöt olivat vaikeita, nukuin lyhyitä jaksoja, heräsin jäytävään särkyyn, nousin kävelemään, söin lääkkeitä. Särky oli pahempaa kuin hammaskipu ja jatkui päivästä ja yöstä toiseen. Aamuisin olin niin tokkurassa kuin liian vähän nukkunut ja paljon lääkkeitä syönyt vain voi olla. Töihin lähtökin alkoi olla vaikeaa, vaikka olen yksityisyrittäjänä aina pitänyt työstäni. Toimin enää puolella teholla.

Lea kävi monenlaisten lääkäreiden puheilla, mutta vastaanotto oli lohduton. Yksikin reumalääkäri totesi, että minä vain luulen tuntevani kipuja, ja vika on oikeasti korvien välissä.

Yhä paheneva kipuilu, johon ei parannusta, eikä edes ymmärrystä tuntunut löytyvän, alkoi romuttaa lopulta psyykettä. Eläväinen ja ehtiväinen nainen, joka luotsasi menestyvää vaatekauppaa, alkoi masentua.

– Keväällä 1991 olin jo aivan loppu, ja perhekkin alkoi hermostua. Minä itkeskelin koko ajan, ja lapset ihmettelivät, miksi äiti ei jaksa. Kesällä minun oli myytävä liike. Myyminen oli vaikea päätös. Lealla oli ollut kauppa jo 12 vuoden ajan, ja nuorin kolmesta tyttärestäkin oli siellä työssä. Kertarysäyksellä murtuivat niin äidin, kuin tyttärenkin tulevaisuuden suunnitelmat. Lopettamispäätös oli pakko tehdä, koska ei tytärkään voinut parikymppisenä ottaa liikettä vastuulleen, ja lamakin oli juuri tulossa, Lea kertaa. Äiti itki, ja nyt itki tytärkin.

Masentava, helpottava diagnoosi

Samana kesänä, kun Lea myi vaatekauppansa, hänelle tehtiin lopulta taudinmääritys kipupisteiden avulla. Kuuden vuoden sairastamisen jälkeen diagnoosiksi tuli pahanlaatuinen fibromyalgia, johon ei parannusta löydy. Tieto masensi, mutta toisaalta oli helpotus saada lopulta jokin tieto omasta sairaudesta.

Seuraavana kesänä Lea pääsi Kelan järjestämään kuntoutukseen kolmeksi viikoksi. Hän jumppasi ja teki kaiken kuten opastettiin, mutta ei edelleenkään löytänyt helpotusta oloonsa.

– Silloin minulta alkoi mennä hermot. Töihin ei päässyt, eikä mikään auttanut. Yritin tsempata itseäni opettelemalla puutarhanhoitoa, mutta se ei riittänyt.. Piti hakeutua psykiatrille. Psykiatri oli lopulta ensimmäinen, joka totesi, ettei Lea pystynyt työntekoon ja määräsi hänet sairaslomalle. Hän sai minut uskomaan, että masennus oli seurausta kivuista ja säryistä, eikä päinvastoin. Leasta tuli eläkeläinen. Edelleen hän etsi apua kipuihinsa, ja söi etsiessään purkeittain Buranaa. Mitkään lääkäreiden määräämät täsmälääkkeet eivät auttaneet, mutta Burana onneksi helpotti hieman. Sitä meni kaksi-kolme tablettia päivässä, 600 tai jopa 800 milligramman annoksina. Särkylääkkeitä syödessään Lea kokeili kaikkea mahdollista, mistä suinkin kuuli, että voisi olla apua. Hän poistatti amalgaamipaikat hampaistaan, söi kehonpuhdistusaineita, osti kirkasvalolampun, kävi kiropraktikolla ja iirisdiagnoosissa. Kunnes tytär saapui paikallislehden kanssa syksyllä 1998.

Elämän uusi aukeaminen

Lehdessä oli yhdellä palstalla parin rivin kiitokset osoitettuna manuaaliterapeutti Hannu Timoselle, joka oli onnistunut parantamaan kiitoksen lähettäjän fibromyalgiavaivat. Lehti on edelleen tallessa, sillä sen ansiosta hänenkin sairautensa alkoi parantua, 13 vuoden kipujen jälkeen.

– Olin hyvin pessimistinen, kun menin Timosen vastaanotolle, vaikka olinkin jutellut puhelimessa kiitostekstin kirjoittajan kanssa. Ajattelin, että kokeillaan nyt vielä tämäkin, ja – sinne ne kivut jäivät penkille!

Lea nauraa nyt iloisena, vaikka hoito oli tuskallista. Ensimmäisen kerran jälkeen aviomieskin katsoi kauhistuneena mustelmilla olevaa kehoa. Vaikka hoito sattui, se tuntui myös hyvältä. Kerta kerralta olo parani ja viidennellä kerralla hypin vastaanotolla innoissani: Katsokaa nyt, olen terve, minua ei särje!

Silti Lea ei uskaltanut luottaa, että sairaus olisi noin vain ohi. Hoidosta on nyt kulunut kuitenkin kohta jo kolme vuotta, eivätkä kivut ole palanneet. Voi olla, että aivan kaikkin ei sama hoito tehoa, mutta minulle se aukaisi jälleen elämän, Lea iloitsee.

Jälkeenpäin sairausvuosia ajatellessa pahinta eivät ole kivut, vaan se, mihin ne johtivat: Vaikeinta oli työstä luopuminen, olen aina ollut toiminnallinen ihminen, tykännyt työstäni niin, että se oli kuin henki ja elämä. Toiminnan katketessa ilman omaa syytä, lääkäri vain sanoi, että päässä on vikaa… Vieläkin näen unia, joissa järjestelen liikkeessäni markkinoita tai alennusmyyntiä. Luopuminen kirpaisee yhä.

– Kun fibromyalgia todettiin, minua lohdutettiin, ettei siitä jää näkyviä vammoja, ja opastettiin, että kivun kanssa on opittava elämään. Kyllä sen säryn kanssa on vaikea oppia elämään. Nyt säryttömästä elämästä osaa iloita.

Mitä muuta sairaus opetti? No ainakin puutarhanhoitoa: kotipiha leiskuu sateenkaaren kaikissa väreissä ja mökillä on toinen samanmoinen keidas. Entä kuinka viihtyy talvilomalla lomahuoneiston parvekkeella? Sinne hankitaan ensimmäiseksi kukkia, tietenkin!

Me Naiset n:o 37 / 2001